Tällä hetkellä arvostan eniten sitä, että saatoin lapsena koulussa olla täysin oma itseni. Silloin en tiennyt, mitä omana itsenä oleminen tarkoittaa, minä vain olin.
Tuosta ajasta on jo kauan. Jotenkin on kuitenkin mukava ajatella, että oma steinerkoulupolkuni on paljon pidempi kuin oma ikäni, se on kestänyt yhtä kauan kuin Suomessa on steinerkouluja ollut.
Valajankadun puutalon sokkelot tulivat tutuiksi kiellettyä ullakkoa myöten. Koulun kasvaminen vuosiluokka kerrallaan mahdollisti sen, että opin nimeltä kaikki koulun oppilaat. Vasta kahdeksannella luokalla huomasin, että nyt en enää pystynyt pitämään ekaluokkalaisten nimiä mielessäni.
Näin jälkeenpäin, yli 30 vuotta myöhemmin, olen monta kertaa miettinyt, mikä minusta olisi tullut ilman steinerkoulua. En tiedä, mutta sen tiedän, että steinerkoulu on johdattanut minut siihen, mitä olen nyt.
Tällä hetkellä arvostan eniten sitä, että saatoin lapsena koulussa olla täysin oma itseni. Silloin en tiennyt, mitä omana itsenä oleminen tarkoittaa, minä vain olin. Saada olla toteutui, koska opettajani, niin ajattelen nyt, näki minut täysin kokonaan ja aivan läpikotaisin. Lapsena olin varma, että opettajani tiesi jokaisen liikkeeni vapaa-ajallanikin, hänen läsnäolollaan oli valtavan suuri vaikutus hyvään olooni. Luotin häneen sataprosenttisesti. Niin myös äitini. Nelisen vuotta sitten kysyin äidiltäni lapsuuteeni kuuluvaa henkilökohtaista asiaa. Halusin tietää, olinko kouluaikana sanonut jotain, mitä muistin sanoneeni ja ajatelleeni. Äitini käski minua kysyä luokanopettajaltani, koska hän se minut tunsi kouluaikanani. Hän tunsi, koska oli opettajani kahdeksan vuotta. Olen koko siitä ajasta äärimmäisen onnellinen. Minun ei tarvinnut huolehtia uusista sosiaalisista tilanteista, tottua uusiin ihmisiin, sain keskittyä olennaiseen: oppimiseen. Lukiossakin vielä kaipasin opettajani viisaita ajatuksia.
Paitsi että koin tulevani nähdyksi ja kuulluksi, minä myös näin ja kuulin kaikki. Korvani ja silmäni olivat joka puolella. Tunsin kaikki luokkakaverini, niin ainakin luulin, ja tiesin kaikkien vahvuudet ja heikkoudet. Osasin nimetä luokan parhaan oppilaan matematiikassa; tiesin, kuka kirjoittaa hienoja tarinoita; kenen ajatuksissa on syvyyttä; kuka tarvitsee apua milloin missäkin ja kuka kaipaa seuraani. Tiesin, missä luokkakaverini asuvat, osasin heidän syntymäpäivänsä ulkoa vielä 9. luokalla ja tein kaikki teini-iän tyhmyydet tämän saman porukan kanssa.
Koulussa osasin myös varoa sanomisiani, sillä äitini aloitti työt koulun kansliassa. Tiesin, miten toimia, jos teinihölmöyteni oli vaarassa kantautua äitini korviin. Kerran lukiossa lintsattuani yhden tunnin pyysin opettajaa olemaan kertomatta äidilleni, vetosin siihen, että en järkevänä opiskelijana ilman hyvää syytä ollut poissa. En tiedä, kuinka kävi, kotona en asiasta kuullut. Mutta suoraan sanottuna: olihan se kätevää, että äiti oli töissä koulussa, ei tarvinnut kertoa kotona, mitä koulussa tänään puuhattiin, äiti tiesi jo kaiken.
Lukioaika muuttui sirpaleisemmaksi, mutta oli mielenkiintoista saada aineisiin erikoistuneita opettajia ja luoda heihin ihan erilainen suhde kuin luokanopettajavaiheessa. Perheen kanssa Englannissa vietetyn yhdeksännen luokan jälkeen lähdin Kanadaan Toronton steinerkouluun vaihto-oppilaaksi. Kansainvälisen koululiikkeen laajuus aukeni minulle kertaheitolla. Isäntäperheeni Kanadassa on edelleen minulle kuin toinen perheeni.
Jälkikäteen ajatellen hienointa lukiossakin olivat ne hetket, kun opettajat luottivat minuun. He uskoivat mahdollisuuksiini, auttoivat ja kuuntelivat. Uusi äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja oli parasta, mitä minulle on kahdeksanvuotisen luokanopettajavaiheen jälkeen tapahtunut. Hän kuuntelee minua edelleenkin!
Steinerkoulu antaa lapsille ja nuorille erilaisia asioita. Tarpeet oppimisen poluilla ovat moninaiset, ja joidenkin luokkakavereideni elämänpolkujen toivoin tietenkin jo kouluaikana olevan vähän vähemmän kivinen. Minulla oppimisen kivinen tie oli korkeintaan pientä mukulakivipintaa. Koin olevani vapaa, koska minut nähtiin ja kuultiin. Muuta en tarvinnut. Koin pysyvyyttä, jonka kaltaista en ole kouluvuosieni jälkeen kokenut ja joka kantaa minua edelleenkin. Kun minulta kysytään, mitä steinerkoulu minulle antoi, vastaan: Se antoi minulle itseni.
Kuvat: Penkkareissa, ekaluokkalaisena ja 13.luokalla ylioppilaana. Lakki on nurin, kuten toisinajattelijoilla kuuluukin.
- Eeva Raunela
Kommentit
Lähetä kommentti